Alku aina hankalaa...

YKSINKERTAISTAKAA!

Mitä enemmän mietin opinnäytetyötä, sitä enemmän olen kallistunut (alkuperäisesti) vaihtoehtoissuunnitelmani suuntaan. Alun perin tarkoitus oli tehdä tutkimus tarinankerronnasta ja hahmojen arkkityypeistä, mutta mitä pidempään aihetta pohdiskelin, sitä tutkitummalta tuo vaihtoehto vaikuttaa - tänäkin vuonna opinnäytteen tekijöistä löytyy ainakin muutama, jotka ovat vastaavanlaista aihetta suunnitelleet.

Tämä vaihtoehtois-aiheeni oli "jotain aasialaiseen estetiikkaan liittyen". Toisaalta tämäkin aihe, animaatioon liitettynä, tuntuu vaarallisen populistiselta näinä japanimanian kultaisina päivinä; Japanilainen animaatio eli anime yhdistää teinejä (ja vähän vanhempiakin) maailmanlaajuisesti. Animea ei tietenkään voi käsitellä puuttumatta toiseen japanin vientimenekkiin, eli mangaan (toisin sanoen japanilaiseen sarjakuvaan), ja siinäpä onkin koossa melkoinen resepti... fanitytön Jpop-oppari! Oujee.

Tässä piilee ongelman ydin - en haluaisi keskittyä nimenomaan japanilaiseen visuaaliseen kulttuuriin (Jossa kyllä sinänsäkin riittää tutkittavaa), vaan ottaa mukaan aasialaisen kulttuurin kehdon, Kiinan, sekä omaa sydäntäni lähellä olevan Korean. Ja nyt, kun olen poiminut kolme Kaakkois-Aasian maata, tulisiko minun kääntää katseeni myös länsimaisesti vähemmän tunnettuihin (arvostettuihin) valtioihin alueella? Kuinka Filippiinit, Thaimaa, Singapore tai Malesia ovat vaikuttaneet - jos ollenkaan - alueen visuaaliseen kulttuuriin? Ja samalla. kun pienet keltaiset, viirusilmäiset ideat vilistävät silmissä, kallon pohjalla kaikuu tuutoreitten, ohjaajien ja opettajien kautta aikain hokema viisaus: "YKSINKERTAISTAKAA!!"

***

RAJAVIIVOJA PIIRTÄMÄSSÄ

No mutta, jos nyt haluan rajata toistaiseksi pohdintani "Aasiaan" (alue määritelkäämme myöhemmin), seuraava kysymys kuuluukin tutkimusaiheesta ja metodeista: kuinka rajata ja määritellä tutkimuksen aihe?

Korean vaihtovuonna kävin Korea Universityn professorin Chul Ho'n kurssin Film And Broadcasting Criticism, ja keväällä 2008 kurssilla kävi myös vieraileva luennoitsija, joka oli Hong Kong -elokuvien asiantuntija, (nimi autuaasti unohdettu). Aasialeffojen innokkaana katselijana kysyin puolueellisesti, mikä hänen mielestään tekee aasialaisesta elokuvasta esteettisesti niin paljon paremman ja, noh, kauniimman kuin mitä hollywoodilainen elokuva on. Professoreiden vastaukseen paneudun kenties lisää myöhemmin, mutta nyt kysynkin seuraavaa: onko tämäntyyppinen komparatiivinen tutkimus sovelias ja sopiva opinnäytetyöhön? (Tietenkin käyttämättä relatiivisia käsitteitä, kuten "parempi" ja "kauniimpi".) Pystynkö itse tämäntyyppisen aiheen käsittelyssä erittelemään omat mielipiteeni tutkimustyön ulkopuolelle?

Edelliseen liittyen pohdin, mitkä ovat omat vaikuttimeni aasialaisen estetiikan valitsemisesta tutkimuskohteeksi kerronnallisuuden sijaan. Ensi näkemältä kerronnallisuus (joka on myös ollut lähellä sydäntäni lapsesta pitäen) vaikuttaa ammatin puolesta hyödyllisemmältä tutkimusaiheelta, mutta ehkä ajatus sen varsinaisesta akateemisesta lokeroimisesta ja analyysistä tökkii juuri siksi, etten halua menettää sitä tiettyä mystiikkaa ja taianomaisuutta, mitä hyvä tarinankerronta minulle edustaa. Ei sitä turhaan puhuta Disneyn taiasta! Minun puolestani siis Heli-keiju pitäköön yksinoikeuden taikapölyynsä... Minä suuntaan akateemisen katseeni Aasian aroille (ja vuorille, ja metsiin, ja viidakoihin, ja kaupunkeihin...).

***

KARTASTON ÄÄRELLÄ

Aiheen alueelliseen rajaukseen palatakseni. Sekä Kiinan, että Japanin mukaanluku on helppo oikeuttaa: Kiina on jo aikojen alusta ollut Aasian taivaallinen valtakunta, jonka viisaus ja taide on aikanaan määritelty oikeaoppisimmaksi kaikkien vähäisempien valtioiden ylitse. Tämä tilanne ei juurikaan alueella muuttunut ennen kuin länsimaisen siirtomaapolitiikka uhkasi koko Kaakkois-Aasian itsenäisyyttä 1800-luvulla. Tällöin Japani, nimellisesti Aasian valtiollista eheyttä puolustaakseen, otti oppia lännen imperiumeista ja ryhtyi itsekin harrastamaan siirtomaavalloitusta Aasian alueella. Japanin tutkimukseen sisällyttäminen on vieläkin helpompaa; japanilainen animaatio (anime) ja sarjakuva (manga) valtaavat alaa, suosiota ja kuluttajien sydämiä siinä määrin, että se on erityisesti animaation saralla - joka on tutkimuksen perimmäinen kohde - mahdoton ohittaa aasialaisen elokuvan ja elokuvallisuuden edustajana ja vaikuttajana.

Korean mukaan ottaminen on sen sijaan ongelmallisempaa. Henkilökohtainen merkitys (ja ammatillinen hyöty) on sillä suuri, sillä olen suunnitellut Koreaa seuraavaksi kotimaakseni. Mutta kansainvälisesti katsottuna Korean elokuvallinen omaperäisyys ja esteettinen vaikutus vaikuttaa suoraan sanottuna vähäpätöiseltä Kiinan ja Japanin mediaimperiumien rinnalla. Siispä nyt seuraa Korean puolustuspuheenvuoro!!

• Historiallisesti katsottuna Japaniin virrannut kiinalaissivistys on kulkenut ja suodattunut Korean läpi.
• Korea on toiminut välivaiheena Kiinan ja Japanin sivistykselle. Se näkyy myös taiteessa: yksinkertaistettuna kiinalainen taide on visuaalisesti rikkainta, japanilainen askeettisinta ja pelkistetyintä, ja korealainen taide on selkeästi näiden kahden väliltä. Samoin korean kielessä on yhtäläisyyksiä sekä kiinan- että japanin kieliin.
• Korealaiset professorit väittivät Koreaa tulevaisuuden filmiteollisuuden innovaattoriksi ja tuotantokeskukseksi. Tosiasia on, että Koreassa tuotetaan yli 300 kotimaista leffaa vuodessa.
  
• Television puolella Korea (luultavasti jo historiallisista syistä) on pyrkinyt luomaan selkeästi korealaista televisio-ohjelmistoa, -ilmettä ja -kulttuuria, jonka päämääränä on nimenomaan erota japanilaisesta televisiosta.
  
• Korealaiset TV-draamat ovatkin suosittuja kautta Aasian (niissä riittäisikin tutkimusta useampaankin opinnäytetyöhön), ja koreaa osaamattomat kiinalais- ja singaporelaistytöt vetivät norae-bangissa (karaokehuoneessa) korelaisdraamojen tunnareita ulkomuistista.
  
• Hong Kongia lukuun ottamatta japanilaiselle elokuvalle parempaa vertailukumppania Aasiasta tuskin löytyy.
• Visuaalisesti Koreasta tuntuu löytyvät eniten yhtäläisyyksiä länsimaisen visuaalisen kulttuurin kanssa.
  

Tunnusta häpeilemättä, että haluan tutkia Koreaa. Mutta tutkimuksen rajaaminen yksinomaan Korealaiseen estetiikkaan tai animaatioon tuntuu järjettömältä ja, kokemuksen perusteella, suorastaan mahdottomalta. "Järjettömyys" perustuu Korean ns. välimuotoisuuteen (Kiinan ja Japanin visuaalisiin kulttuureihin rinnastettuna) ja "mahdottomuus" puolestaan silkkaan käännetyn materiaalin puutteeseen.

***

PERSE EDELLÄ PUUHUN

Opinnäytetyöni alkaa siis lupaavasti akateemisella faux pas'lla: olen etukäteen päättänyt lopputulokseni, ja sovitan argumenttini tukemaan tätä. Hienoa. Katsotaan, mitä opinnäytetyön ohjaaja tähän sanoo - jahka lakkaa nauramasta.

***

MAU MAU MAU

Aiheen alueellisen rajaamisen argumentointi jätettäköön toistaiseksi odottamaan palaute- ja ohjauskeskusteluiden tuloksia; aiheen varsinainen määrittely nostettakoon pöydälle naukumaan.

Tällä hetkellä avainsanat ovat siis Aasia ja "länsi", vertailu, estetiikka, visuaalinen kieli sekä animaatio. Nyt seuraa siis vapaata ajatuksenjuoksua, josta poimittakoon jälkeenpäin oleellisimmat.

Kysymys: Mistä animaatio on saanut alkunsa, ja mikä on sen suhde sarjakuvaan Aasiassa ja lännessä?

Aiheen rajaamisen kannalta tämä kysymys on, ainakin tässä vaiheessa, varsin oleellinen. Nykyaikana sarjakuvan ja animaation keskinäinen yhteys on, erityisesti Japanissa, helppo osoittaa. Suosituista mangoista väännetään uutterasti animesarjoja. Nykyisen länsimaisen supersankarileffateollisuuden suosion alkuperä on näin ollen mielenkiintoinen - mistä tämä trendi on saanut alkunsa; liittyykö se, onko se länsimaiden vastaus animen suosioon?

Sarjakuva saapui Japaniin ja Aasiaan toisen maailmansodan mukana Amerikasta. Anime-lehden (Wakonen 6/2008) artikkelin Itä vs. Länsi mukaan "modernin japanilaisen sarjakuvan isähahmona pidettyä Osamu Tezukaa silloin tällöin kuulee nimitettävän "Japanin Walt Disneyksi" [...] joka pohjasi omintakeisen ja nykyisen suurisilmäisille hahmoille perustuvat "mangatyylin" esimerkiksi Walt Disneyn eläinhahmoihin ja Max Fleischerin keimailevaan Betty Boopiin." Täten sekä sarjakuvan että animaation lännestä itään kulkeva vaikutus voidaan katsoa historiallisesti todistettavaksi.

Idästä länteenpäin kulkeva vaikutus on sen sijaan vaikeampi kohdistaa tiettyihin taiteilijoihin, elokuviin tai sarjoihin. Matrix-elokuvan luoneet Wachowskin veljekset nimesivät mangan ja animen tyylillisen vaikutuksen omaan työhönsä, ja omasta mielestäni se tekikin Matrixista ennen näkemättömän hienon (freesin, erilaisen) visuaalisen kokemuksen. Wachowskit käyttivät animesta tuttuja kuvakulmia ja aikamanipulaatioita luomaan länsimaissa (ja erityisesti Hollywoodissa) täysin uudenlaista elokuvallista kerrontaa.

1990- ja 2000-lukujen vaihteessa länsimaisen sarjakuvan sydämessä, eli Marvel-sarjakuvissa, alkoi yhtäkkiä ilmestymään piirtäjiä, joiden jälki erityisesti hahmoissa viittasi pehmeydellään, suurisilmäisyydellään ja karikatyyrimäisyydellään japanilaisvaikutteisiin.


1970-luvulta saakka sarjakuvaa piirtänyt Wendy Pini on myös nimennyt mm. Osamu Tezukan Astroboyn tyylinsä vaikuttajiin - tosin Pinin ElfQuestin hahmot nähdessään japanilaisvaikutus ei jää arvailujen varaan. Haltiahahmot ovat lyhytvartisia, suurisilmäisiä ja karikatyyrimäisiä.

Elokuvan puolella aasialaisten lähitaistelulajien sisällyttäminen Hollywood-elokuvaan ei ole enää taisteluleffagenren yksinoikeus, vaan jokainen itseensä kunnioittava toimintaleffasankari (tosiamerikkalaista Bruce 'Die Hard' Willisiä ehkä lukuun ottamatta) osaa vähintään kung futa tai karatea.

Esimerkkejä löytynee lisääkin, mutta aiheen loppupäätöksenä voitanee todeta, että popkulttuurin aalto (tsunami!) palaa idästä takaisin länteenpäin. Vaikutukset eivät tietenkään ole yhdensuuntaisia; esimerkiksi Koreassa sai kesällä 2008 ensi-illan Ji-woon Kimin manchurialais-spaghettiwestern Nabbeunnom, Joheunnom, Isanghaennom (Hyvikset, Pahikset ja Omituiset). Fuusiota, nääks.

Kysymys: Miten aasialainen ja länsimainen elokuvallinen estetiikka eroavat toisistaan?

...Ja tällä kysymyksellä pääsimme vihdoinkin blogin titteliin ja opinnäytetyön työnimeen, sekä taannoin mainitsemaani korealaisella luennolla esitettyyn kysymykseen.

Vastaus on nähdäkseni yksinkertainen (vaikka sille voidaan antaa monta nimeä); sitä vastoin sen selittäminen monisanaisesti on vaikeampaa. "Tyhjyys" on yksi määritelmä; "negatiivinen tila"; "hiljaisuus".

Tämän selittämiseen löytyy anekdootti kuuluisan japanilaisen ohjaajan Miyazaki Hayaon animaatioelokuvasta Tenko No Shiro Rapyuta (Castle In The Sky). Alkuperäisessä japaninkielisessä versiossa on kohtaus, jossa näytetään, kuinka ilmalaivassa matkustavat rosvot juoksevat ympäri laivaa paetessaan takaa-ajajia: kohtaus on lähestulkoon äänetön ja kuvaa vain tilannetta ja toimintaa. Amerikkalaisdubbauksessa sitä vastoin rosvot karjuvat ja huutelevat toisilleen jatkuvasti.

Miksi? Amerikkalaisessa elokuvassa, ja amerikkalaiskulttuurissa hiljaiset hetket ovat epämukavia. Korealaisprofessorit kertoivat, kuinka Amerikassa asuessaan jos erehtyivät olevaan seurassa vaitonaisia, seurauksena oli heti kysymys: "Are you angry at me?" Useimmissa länsimaisissa kulttuureissa - ja erityisesti hollywoodilaisissa elokuvissa - hiljaisuutta ei osata arvostaa.

Aasialaiselokuvissa sitä vastoin on paljon hiljaisia hetkiä, suuria panoraamakuvauksia, ja kohtauksia, joissa kuvataan vain toimintaa; ei ole epätavallista, että aasialaista toimintaelokuvaakin tahdittaa kohtaukset, joissa kuvataan tavallista arkipäivän hetkeä, vaikkapa teen valmistamista, ilman sen suurempaa kerronnallista oikeutusta tai dialogia. Negatiivista, tyhjää, tilaa on perinteisesti käytetty erityisesti japanilaisessa taiteessa.

Jos otetaan kustakin kulttuuritaustasta yksi ylitse muiden seisova esimerkki animaation saralta, lännen edustaja on ehdottomasti Walt Disney ja Disney-animaatiot. Aasiasta esiin on noussut Miyazaki Hayao ja Studio Ghibli. Mikä näitä kahta erottaa toisistaan? Jos vertaan esimerkiksi Tonari no Totoro-elokuvaa (Naapurini Totoro) Disneyn Mulaniin, mihin perustuu se, että lapsellinen Totoro viehättää aikuistakin katsojaa siinä, missä vanhempaan makuun tehty Mulanin tarina on edelleen "lasten juttuja"? (Tämä väite perustuu tietenkin omaan mielipiteeseeni yleisestä mielipiteestä.) Onko kyseessä yksinkertaisesti Hayaon kuvakielen tietty realismi, yksityiskohtaisuus, murrettu värimaailma... verrattuna Disneyn "disneymäisyyteen"? Mikä on tämä "disneymäisyys", jota animaation harrastajien piireissä on kirosananakin käytetty?

Siinä ajatuksia ajatusten perään - ja alkoipa siinä muodostumaan jonkinmoinen aiheen rajaus; tarkempaa titteliä en osaa vielä työlleni määritellä, mutta tarkoituksenani on hakea aasialaisen estetiikan, kuvakielen ja elokuvallisen kerronnan kautta sitä jotakin - je ne sais qua - joka siirtää animaation lapsille suunnatusta slapstickista varteenotettavaan taiteenlajiin muun elokuvakerronnan rinnalle. Ei lapsille.

***

AVAUTUMISIA

Ajatuksia on tosiaan herännyt tässä kirjoittaessa sitä tahtia, ettei meinaa keretä perässä. Yksi huomio omasta ajatusmallista nosti syyttävää sormeaan: mitä vikaa on länsimaisessa animaatiossa, että mallia pitää lähteä hakemaan Aasiasta asti? Eikö olisi tärkeämpää käsitellä Suomea ja suomalaista estetiikkaa, päästä kuusimetsän ja koivikon, tuohivirsujen ja hirsimökkien yli omaan suomalaiseen asketismiin, ja löytää yksinkertaisuuden kauneus omilta kotinurkilta? Jos Aalto, Simberg ja Sibelius kyllästyttää, eikö olisi aika etsiä uusi suomalainen ilme, ja tuoda Suomi animaation maailmankartalle?

En katso olevani patriootti, mutta minulla on ikävä tapa pitää altavastaajan puolta, joten on kieltämättä hieman syyllinen olo, kun tutkimus tuntuu väittävän, ettei lännestä löydy työkaluja kelvollisen animaation väsäämiseen...

Vaikka toisaalta, onhan se niinkin, että vaikka vaikutteita haettaisi yhtäältä jos toisaalta, oman tyylinsä löytäessään ja säilyttäessään työ on suomalaista, jos suomalainen sen tekee? Missä menee kansallisuuden raja taiteen tekemisessä?

Samaa argumenttiahan sivuavat "manga-tyylin" puolestapuhujat ja manga-puristit: "Se ei ole mangaa, jos se ei ole tehty japanilaisvoimin!" tytöt ja pojat huutaa. "Pseudomanga" on haukkumanimi sekä kirosana. Mutta toisaalta, luultavasti suuri osa näistä puristeista myös tuhisee "markettimangalle", joka on - hui kauheaa - tuonut japanilaisen sarjakuvat tavallisen tallaajan (eli vähemmän fanaattisen yksilön) käden ulottuville.

Itse moiset manganatsit ("Alkuperäinen englanninkielinen käännös on autenttisempi!!") niputan ilomielin samaan kastiin kuin Ameriikan fundamentalistit, jotka valistavat jotta Raamattua tulisi lukea sen kuningas Henryn mukaan alkuperäiskielellä, eli lontooksi. Näin on markkinat, desu.

Aihe lähti siis käsistä kun mummon rullaattori, mutta mahtuupa tänne maailmaan turhempaakin tekstiä (ks. yllä). Jos minusta tästä vielä ihan oikea animaattori muodostuu, niin ehkäpä ehdin tuhrata maailmalle suomalaisen estetiikan malliteoksen animaation muodossa. Vartokaatten vaan, mehtän Tapani ja järven Ahti. Kylä tää tästä. (Desu.)